TOO MUCH

Täiepisodi on kerta kaikkiaan liikaa todellisessa perhe-elämässä, jossa ei osteta sijoitusasuntoja.

”Täitä on liikkeellä”, kirjoitettiin koulusta saapuneessa sähköpostissa. Muistin edellisen kesän elämme ensimmäisen täiepisodin, kun saimme niitä tuttavalta Pariisi-tuliaisina. Olimme kokemattomia ja luulimme selviämme yhdellä täisampoon levityskerralla ja lakanoiden vaihdolla. Mitä vielä! Puolentoista kuukauden jälkeen nypimme täitä lasten hiuksista. Prosessi jätti trauman.

Kun kuulin viikon koulussa olon jälkeen päätäistä ja nymfeistä, muistin tuon viimekesäisen kuilun reunalla nuokkuvan vanhemman, joka jo valmiiksi kesästä nääntyneenä riehui muovipussi päässään kylpytakki roikkuen auki ja yritti pitää lapsia aloilla ja kammata niitä helkutin ötököitä pois päästä. Saivare, nymfi, aikuinen täi – ja repeat!

Tarkistimme lapsen hiukset, ja siellä se taas odotti: uusi täiepisodi. Ensimmäisenä yönä heräsin neljän aikaan stressaantuneena tilanteesta: TOO MUCH, TOO MUCH – en jaksa. Syyskausi on vasta alkamassa ja tuntui, etten jaksaisi mitään ylimääräistä.

Aamulla hoin jo itselleni: tästä selvittäisiin, liioittelen asiaa, näitä tulee kaikille lapsiperheille. Es normal, farmaseutti sanoi, kun kävin ostamassa täisampoota. Aloitin lakanapyykin, täisampoon levittämisen jokaisen perheenjäsenen hiuksiin ja kammalla hiusten kiskomisen. Joka aamu ja ilta tällä viikolla olen pyytänyt lastani tulemaan kylpyhuoneen kirkkaan lampun alle ja syynännyt sentti sentiltä hiuksia. Loppuviikosta ajattelimme jo selvinneemme, mutta kun levitimme täisampoon uudelleen, siellä se taas kirmasi, yksi pirulainen! Vaihdan lakanat ja toivon, etteivät täit leviä meidän muiden päähän.

Kun perjantaina koulupäivän aikana tarkistan sähköpostit, olen saanut uuden viestin, jossa ilmoitetaan, että myös toisessa koulussa olevan lapseni luokalla on havaittu täitä. Here we go again.

Alan ymmärtää, miksi vanhemmat alkavat jo ennaltaehkäisevänä hoitona laittaa lastensa päähän täisampoota. Luultavasti meidänkin kylpyhuoneen vakiopurnukoihin alkaa tästä edes kuulua täisampoo. Jostain syystä mieleeni tulee Sarah Jessica Parkerin tähdittämä elokuva I Don’t Know How She Does It. Siinä nelikymppinen päähenkilö yrittää selvitä vaativasta työstä ja perhe-elämän haasteista. Kaaostahan siitä seuraa ja loputtomia täiepisodeja.

Samalla somea selatessani eteeni sattuu essee, jossa tutkija Katariina Mäkinen pohtii äitibloggareiden kotikutoisen tavissisällön muuttumisesta todellisuuden perhe-elämästä vieraaksi massimuijaäitien klubiksi, jossa ostetaan sijoitusasuntoja, puhutaan naisten voimaantumisesta, rempataan ja pohditaan, miten sijoituksilla saa parhaan mahdollisuuden tuoton unohtamatta kuitenkaan ilmastomuutosta (irvokkaasti sijoitusasuntoja ostamalla tuskin sitä maailmaa parannetaan, pikemminkin vääristetään asuntomarkkinoita ja rajataan yhä isompi joukko ihmisiä ulos niin, ettei heillä ole koskaan varaa ostaa sitä ensimmäistäkään asuntoa). Mäkinen on seurannut ja tutkinut sosiaalisen median perhesisältöjen kehitystä vuosien varrella – niiden ammattimaistumista, siirtymistä arkiruokareseptien sijaan sijoituspainotteisen sisällön tekemiseen ja murheeseen siitä, tuleeko sijoituksista takkiin tai minkä väriset keittiökaapit maalaisi uuteen asuntoon. Essee on saanut kritiikkiä keneltä muultakaan kuin perhevaikuttajilta (vai miksi tätä genreä pitäisi kutsua), mutta lukiessani Mäkisen kirjoitusta en voinut kuin nyökkäillä sen sisällölle, sillä sitähän minunkin feediin sataa: menestyviä äitejä, jotka puhuvat sijoittamisesta kuin tavallisesta ruuanlaitosta tai lapsen pyörän hankkimisesta; tässä keinotodellisuudesta ei puhuta harrastusrumbasta, täiepisodeista, sisarusten ainaisesta kilpailusta ja kinastelusta tai huolesta pärjäämisestä koulumaailmassa. Sen sijaan todellisessa, siinä oikeassa maailmassa kaveripiirissäni murehditaan huonoa taloudellista tilannetta, ollaan työttömiä, hoidetaan omaa vanhempaa ja perustetaan siivousalan yritys, jossa siivoustyötä tekee yrittäjä, ei ulkoistettu työvoima. Mäkisen kirjoitus menee tunteisiin sekä tavalliselle lukijalle että myös sille vaikuttajalle, jonka vaurastamista ei passaa kritisoida (kateellisten panettelua).

Totuus on, että yhteiskunnassamme ristiriita tavallisen ja luksustodellisuuden välillä on liian syvä. Silti minäkin nautin kauniisti sisustettujen kotien katsomisesta tai unelmoin toisinaan suuresta perhekatraasta isolla ranchilla, kuten Ballerina Farmin Hannah Neelemanilla (Somepaheeni on seurata hänen täydellistä elämää, vaikka tiedän, että taustalla on varmasti armeija ihmisiä auttamassa perhettä. Mielummin silti katson leivän leipomista kuin jatkuvaa mainoskanavaa ja sijoitusvinkkejä tykittävän massimuijan ärsyttävällä stadin slangilla väännettyä puhetta).

Samalla ihmettelen, miksi oma perhe-elämäni on usein too much, jatkuvaa hälyä, meteliä, kaaosta, pöydälle unohtuneita jogurttipurkkeja, kissanpissaa lattialla latureiden päällä, sotkuisia lastenhuoneita, vuosittaisia täiepisodeja, lukemaan patistamista, jatkuvaa kysymyksiin vastaamista, tarpeisiin reagoimista ja riitojen sovittamista vähintään viisi kertaa päivässä.

Usein iltaisin vain onnittelen itseäni selvitessäni päivästä. Silti taustalla on jatkuva riittämättömyyden tunne ja eri roolien välillä tasapainottelu. Viimeksi tällä viikolla yhdeksänvuotias lapseni kysyi, voisinko joskus leipoa aamupalaboksiin muffinsseja tai itsetehtyjä suklaahippukeksejä – sellaisia, joita tein vielä silloin, kun vanhemmuusvuosia oli takana vähemmän. Haluaisin tehdä, mutta arjen aikataulu ei usein taivu sellaiseen, ja olkoonkin, että minulla ei edes ole kokoaikaista palkkatyötä kiireineen. Todellisuudessa lapseni haluaisivat, että olisin se pullantuoksuinen mamma, mutta itse painin jatkuvan ristiriidan kanssa: miten antaisin enemmän ilman, että se syö jaksamista työelämässä tai kyvyssäni olla olemassa työmarkkinoilla. Sijoitusasunto varmasti vapauttaisi kaistaa, harmi vaan, ettei toiminimiyrittäjän tuloilla saa asuntolainaa.

Täiepisodin ja tunteisiin menevän kirjoituksen rinnalla arkitodellisuuteeni mahtui myös Lana Dunhamin uusin sarja Too Much, joka vapautti minut iltaisin miettimästä muuta kuin sitä, kuinka hyvin sarja onnistuu tavoittamaan eri ilmiötä nykytodellisuudesta, olkoonkin että sen päähenkilö Jessica on yhtä ärsyttävä kuin Girlsien Hannah. Sarjan terävän dialogin lisäksi Too Much tavoittaa tv-sarjojen historiassa upean, autenttisen rakkaustarinan sen monimutkaisine nyanssineen ja henkilöiden omine neuroosineen. Sen epätäydelliset henkilöhahmot ovat raikas tuulahdus nykyisten Netflix-sarjojen liikkumattomien otsien ja nukkemaisten naisnäyttelijöiden joukossa. Lontoo, puvustus, koira, musa ja jumalattoman komea Felixiä esittävä Will Sharpe – Too perfect! Sarjaa katsoessa koin katarttisen hetken siitä, kuinka ihana on vaan katsoa kotisohvalla vilttiin kääriytyneenä villasukat jalassa laatusarjaa – ja vielä koira sylissäni. Talking about a perfect life!

Too much -viikkoni on kääntymässä loppua kohti, onneksi edessä on viikonloppu, jolta toivon vähemmän kaikkea.

Ehkä ostan torilta lottokupongin, eihän sitä koskaan tiedä.

Xx,

Satu

Kuva täältä